Kun Huviretki Hirttopaikalle esitettiin ensi kertaa 1976, se oli todella jotain uutta: ensimmäinen niistä monista elokuvista, jotka sittemmin ovat todistaneet australialaisen elokuvateollisuuden varteenotettavaksi tekijäksi elokuvamaailmassa. Se kertakaikkiaan teki lopun säädyttömien filmikomedioiden tähänasti tukemasta käsityksestä, että maan asukkaat ovat tunteettomia raakalaisia.
Keskeisintä tarinassa on paljon merkitsevä vuorovaikutus, jonka kireät ja tuskalliset mutta silti moitteettoman kohteliaat ihmissuhteet saavat aikaan australialaisessa tyttökoulussa 1900-luvulla. Oppilaat tekevät opettajan valvonnassa huviretken lempikohteeseensa luonnonkauniille Hirttopaikalle. Jotkut heistä lähtevät tutkimusretkelle. Osa ei palaa. Meille jää arvoitukseksi, mitä heille tapahtui. Kukaan ei tiedä, mikä ei ole petkutusta, sillä Joan Lindsayn romaaniin pohjautuva Cliff Greenin elliptinen käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin. Salaisuutta ei ole koskaan selvitetty, vaikka todisteet antavat aihetta olettaa, että Hirttopaikka ja sen tuliperäinen tuhka nielaisivat uhrinsa jälkiä jättämättä. Ohjaaja Peter Weir ja kuvaaja Russell Boyd ovat pystyneet luomaan kiehtovan yhdistelmän kiihkeää viehätystä ja pinnan alla kytevää jännitystä. Ajan tapojen ja säädyllisyyden esittäminen sujuu luonnollisen helposti hyvältä näyttelijätärjoukolta: Rachel Roberts häiriintyneenä rehtorina, Helen Morse (Caddien loistava tähti) ihailtuna ranskan opettajana ja Vivean Gray retkestä vastuussa olevana pisteliäänä opettajana.
Kohtalokkaan päivän tapahtumilla on julma epilogi menneisyyden myyttien uhatessa vuosisadan vaihteen australialaisen keskiluokkayhteiskunnan sivistynyttä pintakiiltoa - aihe, jota Peter Weir kehitti myöhemmin elokuvassa Viimeinen Aalto. Huviretki Hirttopaikalle on hieno, tunnelmallinen elokuvaessee, jonka Alain Resnais tai Luchino Visconti olisi voinut laatia, eikä se edusta vain australialaista suursaavutusta, vaan on yksi viime vuosikymmenen mieleenpainuvimmista elokuvista.

MARGARET HINXMAN